Takaisin näkemyksiin

Yksitoista kilometriä pelkkää rakkaa

Kirjoittaja: Matti Ikäläinen | Julkaistu 28.6.2026

LinkedInX
Kivikkoinen tunturimaisema Kilpisjärvellä.

Kilpisjärvellä syyskuussa 2021 yhden päivän reitille osui noin 11 kilometriä pelkkää rakkaa.

Rakka on siitä reilu maasto, ettei se edes yritä näyttää helpolta. Kiviä riittää ja katse pysyy jaloissa. Tällaisilla reissuilla rinkka ehtii yleensä tuntua vähän turhankin painavalta. Eteneminen ei tapahdu huomaamatta.

Kirjoitin reissun jälkeen, että Type Two Fun oli vahvasti läsnä. Olin törmännyt termiin, jolla kuvataan tekemistä, joka ei välttämättä tunnu mukavalta juuri silloin, mutta jota on myöhemmin hyvä muistella.

Ajatus jäi vaivaamaan. Miksi ihmeessä vapaa-ajalla tekee mielellään asioita, joiden aikana väsyttää, paleltaa tai leikattua polvea särkee?

Harrastus, jonka piti ehkä mennä ohi

Koronan alkuaikoina hurahdin uudelleen luontoon. Olin kalastanut ja retkeillyt nuorempana, joten aivan uudesta maailmasta ei ollut kyse. Se oli vain jäänyt välillä taka-alalle.

Kun matkustaminen, ravintolat ja moni muu tavallinen meno vaikeutuivat, niiden tilalle tuli jotain muuta. Vietin aikaa rannikolla meren tyrskyissä meritaimenen perässä, vaelsin Lapin rakkakivikoissa ja hiihtovaelsin eri puolilla Suomea.

Jossain vaiheessa mietin, loppuuko innostus, kun muu maailma taas aukeaa. Näin ei käynyt. Eräily otti melko vahvan paikan elämästäni.

Se yllätti minut hieman. En nimittäin voi väittää, että reissuilla olisi aina ollut mukavaa. Välillä ei jaksanut. Vettä satoi, oli kylmä, rinkassa oli liikaa painoa tai polvi muistutti olemassaolostaan. Jos jokaisen vapaa-ajan tunnin tarkoitus olisi tuntua mahdollisimman miellyttävältä juuri sillä hetkellä, aika moni retki jäisi tekemättä.

Hyvä olo tulee joskus vasta jälkikäteen

Retkien hienous syntyy osittain juuri siitä, ettei kaikki ole koko ajan vaivatonta. Kun rasitus loppuu, saa ruokaa ja vetää lämpimät vaatteet päälle, olo on aivan eri tavalla hyvä. Hyvin tavalliset asiat saavat hetkeksi ansaitsemansa arvon.

Ehkä juuri siksi Type Two Fun tuntui osuvalta. Se ei tee sateesta tai särkevästä polvesta jälkikäteen mukavia. Se vain tunnistaa, että kokemuksen arvo ja sen hetkinen miellyttävyys eivät aina kulje samaa tahtia.

Arjessa suuri osa epämukavuudesta pyritään aivan järkevästi poistamaan. Sisällä on lämmintä, ruoka löytyy läheltä ja märät vaatteet voi vaihtaa kuiviin. Kun asiat ovat keskimäärin hyvin, vapaaehtoinen retki tuo hetkeksi vastaan hyvin yksinkertaisia kysymyksiä: jaksanko vielä seuraavan kilometrin, pysynkö lämpimänä ja koska syödään?

Niihin vastaaminen ei vaadi erityisen hienoa teoriaa. Se vaatii yleensä seuraavan askeleen.

Vapaaehtoisuus on tässä tärkeä sana. Retken rasitus on itse valittua, ja sen jälkeen voi palata lämpimään. Olisi outoa romantisoida sellaista epämukavuutta, jota ihminen ei ole valinnut tai josta hän ei pääse pois. En myöskään ajattele, että arjesta pitäisi tehdä tarkoituksella hankalampaa vain siksi, että helppous epäilyttää.

Retkellä suhde hankaluuteen on toinen. Olen itse päättänyt lähteä, vaikka tiedän, ettei jokainen tunti tunnu hyvältä. Samalla tiedän, miksi jatkan. Siinä on minulle Type Two Funin kiinnostavin puoli: kokemusta ei tarvitse arvioida vain sen vaikeimman hetken perusteella.

Rakka saa olla rakkaa

Tästä olisi helppo rakentaa vertaus työelämään, tavoitteisiin tai sinnikkyyteen. En tällä kertaa rakenna. Jokaisen harrastuksen ei tarvitse muuttua opiksi, eikä polven särky tee ihmisestä parempaa johtajaa.

Minulle kiinnostavampi havainto on pienempi. Hyvä vapaa-aika ei aina tarkoita helppoa vapaa-aikaa. Joskus päivän paras osa selviää vasta, kun päivä on ohi.

Kilpisjärven reissusta jäi kuva. Kun julkaisin sen, samassa kuvatekstissä olivat päivän noin 11 kilometrin kivikko ja Type Two Fun. Nuo kaksi asiaa mahtuivat hyvin samaan päivään.